Muistoja Isnäsistä ja Labbylta

 

Kahdeksanlapsinen perhe asui yhtä kammaria

“Etsä vois jäädä tänne ja mennä hoitamaan noi Eemelin lapset, kun heitä säälittää niin hirveesti”, kyläläiset olivat kysyneet nuorelta neiti Ekiltä, kun hän oli tullut Helsingistä käymään vanhempiensa luo Isnäsissä. Eemil Heleniuksen vaimo oli kuollut keuhkotautiin ja hän oli jäänyt kolmen pienen lapsensa kanssa leskeksi. Kyläläiset olivat huolissaan perheen pärjäämisestä. Neiti Ekin vanhemmat asuivat sahalta päin ensimmäisessä 1800-luvun lopulla rakennetussa työväen asuintalossa, Eemil Helenius lastensa kanssa muutaman talon päässä. Neiti Ek oli hyväsydäminen ihminen ja jäi pyynnöstä auttamaan Heleniuksen perhettä.

Niin siinä sitten kävi. Neiti Ek ja Eemil Helenius menivät naimisiin ja saivat myös omia lapsia. Greta Helenius syntyi vuonna 1928. Hän oli perheen seitsemäs lapsi, ennen perheeseen syntynyttä pikkusiskoa.

kreeta2

Greta Helenius syksyllä 2014.

Kaikkiaan kahdeksanlapsinen perhe asui yhtä kammaria Edöntien työväelle rakennetussa talossa. Tavan mukaan huoneen nurkassa oli puuhella, jolla sekä lämmitettiin että valmistettiin ruoka. Äiti hoiti lapsia ja huushollia. Gretan isä oli tuohon aikaa Isnäsin sahalla töissä, kuten lähes kaikki muutkin kylän miehet ja osa naisistakin. Iltaisin huoneen lattialle levitettiin siskonpeti. “Juuri ja juuri kaikki mahduttiin”, Greta sanoo, mutta “niin oli kaikilla, ei se sen kummempaa ollut”. Ei onni Gretan muistoissa ollut neliöistä kiinni. “Oli vapaata ja kivaa, hyvä yhteisöllisyys”, Greta kuvailee.

Lapsuuden kodista muistuu mieleen tuhkarokko. Äiti käski jäämään sisään, kun muut lapset leikkivät pihalla. Ikkunat oli pimennetty verhoilla, koska ajateltiin, että tuhkarokkoon sairastuneen silmille valo teki pahaa. Greta muistaa kurkistelleensa verhon raosta muiden lasten leikkejä haikeana.

Talon keskellä oli pakaritupa, joka oli kaikkien käytössä. Siinä oli iso leivinuuni, jota poltettiin isoilla haloilla. Siinä paistui iso määrä leipiä, ja samalla talo lämpesi. Myös pakarituvassa asui “kaksi mummoa”, Greta muistelee. Siinä he olivat kuin kotonaan, vaikka toiset kävivät paistopuuhissa. “Saivathan he sitten tietysti aina leipää”, Greta naurahtaa.

 

Vilkas ja eläväinen kylä

Ei uskoisi nyt, sanoo Greta kuten niin moni muukin, joka on nähnyt ajan sahan aikaan. Lapsia ja menoa riitti tuohon aikaan. Joka talossa asui monta perhettä. Kuten Gretankin lapsuuden kodissa, joka hellahuoneessa asui yksi perhe.

Isot laivat ulkomailta saakka tulivat hakemaan puutavaraa Isnäsistä. Saha-alueen halki kulki myös pieni juna, jonka ratakiskon pätkiä voi vieläkin maastosta. Nykyistä kylän uimarantaa kutsuttiin lautatarhaksi. Koko rantaviiva voimalaitokselta uimarannalle oli puutavaran täyttämä ja sahan käytössä.

Kyläläisten omia veneitä pidettiin tuolloin sisempänä lahdella, Trännässudetin ja nykyisen Aaltokujan paikkeilla. Siellä oli myös Gretan perheen vene. Isä oli innokas kalastaja. Joka ilta töiden jälkeen isä istui rappusilla laittamassa verkkoja. “Jokainen sai mennä ja tulla, kellä oli varaa ostaa soutuvene, moottorilla tai ilman,”, Greta sanoo. Påsalön saari ja puolukat ovat jääneet Gretan mieleen. Saaressa käytiin “noukkimassa puolukoita” ja takaisin tullessa vene oli täynnä marjaa.

Katso video haastattelusta, jossa Greta kertoo lapsuutensa Isnäsistä ja raitin taloista.

Isnäsin alakylän kartta, johon on merkitty punaisella entisten talojen paikat.

Isnäsin alakylän kartta, johon on merkitty punaisella entisten talojen paikat.

Kaarnaranta, Isnäsin sahan entinen konttorirakennus.

Kaarnaranta, Isnäsin sahan entinen konttorirakennus.

kaarnaranta2

 

Pienen kylän yritteliäisyyttä

Taloilla oli omat nimet. Sittemmin puretussa “Dalakullassa”, Gretan naapuritalossa, “Koskisen mammalla oli pullakauppa”, Greta kertoo. Myytävänä oli muutakin herkkua, makkaraa ja “limssaa.” Tilipäivänä isä vei Koskiselle, Greta muistaa, “silloin sai makkaraa ja pullaa”.

Palveluita piisasi kylässä nykyaikaan verraten paljon. Lauantaisin oli tori. Se oli sahalta tultaessa kahden ensimmäisen 1800-luvun lopun työväen asuintalon välissä. Greta muistaa, että torilla kävi lihakauppias, vihanneskauppias ja leipäkauppias. Lahdesta tuli kaksi vaatekauppiasta ja myynnissä oli myös lankaa ja neuloja ja muita ompelutarvikkeita. Myös kukkia ja taimia myytiin. Tori oli tapaamispaikka, jossa vaihdettiin kuulumisia kyläläisten kesken, mutta kuultiin kauppiaiden uutisia myös muualta.

Maakauppaa vastapäätä oli Plankbygnadeksi kutsuttu iso työväen asuintalo. Asuinhuoneiden lisäksi siinäkin oli palveluita. Toisessa päädyssä Gretan lapsuudessa erään perheen rouva myi vaatteita ja kankaita. Sille oli tarvetta aikana, jolloin vaatteet vielä tehtiin pääsääntöisesti itse. Oli kylällä myös oma kätilö, jolle lienee yhtä lailla ollut tilausta, sillä perheet olivat usein ajan tapaan monilapsisia. Kätilö asui Isnäsin nykyisen baarin lähellä, pienessä talossa.

Tanssipaviljongilla tanssittiin kesäisin säännöllisesti. Isä oli tansseissa vahtimestarina ja kieltänyt lapsia tulemasta paviljongille. Greta oli Isnäsissä asuessaan lapsi eikä päässyt aikuisten rientoihin mukaan. “Mutta kyllä me käytiin vähän kurkistamassa”, Greta sanoo. Paviljonki oli punaiseksi maalattu, siinä oli korkea koroke ja näköala merelle. Suuriakin nimiä Isnäsissä nähtiin, jopa Dallape kävi lavalla soittamassa.

 

Muistoja isästä

Greta oli 11-vuotias, kun perhe muutti Näsin kartanolle. Isä sai tilalta hyvän työn esimiestyyppisissä tehtävissä, mutta sairastui pian perheen muutettua ja joutui jättäytymään töistä pois. Näsissä asuessa Greta kävi Kabbölessä koulussa. Matkaa oli viisi kilometriä. Talvisin hiihdettiin isän tekemillä suksilla. Isä oli tehnyt lapsille myös luistimet. Greta muistaa, miten sahan seppä takoi terät, jotka isä kiinnitti vanhoihin kenkiin.

Kabbölen koulussa kävi myös Kabböleen vuosisadan alussa syntyneen virolaiskylän lapsia. Lapsen näkökulmasta kanssakäyminen oli, erilaisista kulttuuritaustoista huolimatta, luontevaa, vaikka tiedetäänkin, ettei aikuisväestön keskuudessa suhtautuminen ollut aina yhtä mutkatonta.

Isä kuoli ennen sotaa. Äiti ja lapset muuttivat Labbylle, jossa elettiin varatuomari William Thuringin johdolla. Kartano ja puutarha kukoisti. Thuringin aikaan Labbylla ellettiin vielä entisaikojen herraskartanon tapaan. Varatuomari jäi työväen mieliin arvokkaana, hieman etäisenä, mutta työväkeään arvostavana vanhanajan johtajana.

Äidille ja koko perheelle isän poismeno oli raskasta. Labbylta perhe sai kuitenkin asunnon ja äiti pääsi navettahommiin, lypsämään lehmiä. Lehmät olivat tärkeitä, sillä tilalla tuotettiin sveitsiläisten oppien mukaista pitkään kypsytettyä, aromikasta emmental-juustoa.

 

Labby ja sota-ajat

Koulumatka lyheni. Lapset menivät Fasaryn kylän kouluun. Labbyn rannan puolelta oli rakennettu silta Fasarbyn puolelle, sitä pitkin lapset kävelivät kouluun. Koulun molemmat opettajat asuivat koulurakennuksessa. Toinen opetti alakoululaisia ja Gretan oma opettaja Vera Holmström kansakoululaisia ja ns. jatkokoululaisia. Opettaja oli helluntailainen. Isnäsissä on tuohon aikaan toiminut myös verrattain kookas helluntaiseurakunta, josta osoituksena Isnäsin entinen helluntaikirkko (Frimansintien ja susitien risteyksessä).

Kaksi oppilasta kantoivat päivittäin polttopuut sisälle. Opettajat hoitivat uunien lämmityksen. “Joka päivä oli kaurapuuroa”, Greta muistaa, “joskus vähän pohjaanpalanutta.” Alakoululaisten opettaja keitti puuron. Nykyajan kyläkouluihin kohdistuvissa säästöpaineissa, tuon ajan kyläkoulujen määrää voi vain ihmetellä.

Joka kesä, koulun loputtua lapset auttoivat tilan töissä ja ansaitsivat näin pientä lisätienestiä perheelle. “Kaikki kesät oltiin Labbyssa harventamassa juureksia – sai kolttukangasta”, Greta kertoo. Syttynyt toinen maailmansota näkyi Gretankin elämässä kouriintuntuvasti. Tilan miehet joutuivat sotaan ja jatkosodan aikana, 14-vuotias Greta joutui raskaisiin miesten töihin. “Ajettiin halkoja metsästä hevosilla, kuljetettiin sontaa navetasta pellolle, kannettiin raskaita viljasäkkejä riiheen”, Greta muistelee. Koko kansakunta joutui venymään, myös kotirintamalla. Myös karjalaisia siirtolaisia tuli Labbylle töihin, “pari kolme perhettä”, Greta kertoo.

Sota ja pula-aika näkyi elämässä. Greta muistaa, miten Isnäsin vaatekauppiaalta löytyi onneksi valkoinen kangas rippikoulumekkoon, mutta miten hän suri, kun kankaasta ei riittänyt pitkiä hihoja eikä helmaa. Äiti onneksi rohkaisi ja lohdutti tytärtä ja sanoi, että Greta näytti silti kauniilta. Lämpö kuultaa Greta puheessa, kun hän muistelee lapsuuttaan, ja asioita isästään ja äidistään. Elämä ei ole ollut helppoa, se on ollut traagistakin, mutta arvot tuntuvat olleen kohdillaan. Lapset ovat saaneet käydä koulussa ja heille on suotu huomiota ja hyvänäpitoa niissä puitteissa kuin on ollut mahdollista. Koskisen mamman pullat, mekkokangas ja luistimet – niissä kaikissa kuuluu lämpö ja kiitollisuus.

 

Knaperbackan kesät

Labbylta Greta Helenius löysi itselleen aviomiehen. Elämä vei pariskunnan Helsinkiin töihin ja he saivat tyttären. Nyt Gretalla on jo lapsenlapsia kolmannessa polvessa. Kaikki kesät Heleniukset viettivät kuitenkin Pernajassa. Kun sahan toimintaa ajettiin alas 1980-luvun lopulla, Heleniukset ostivat Karhukiven torpan kesäpaikakseen. Siinä Greta on viettänyt 25 kesää ennen kuin uusi sukupolvi alkaa nyt asumaan taloa. Viralliselta nimeltään Grankulla, kutsumanimeltään Knaperbacka on rakennettu 1914. Greta on nauttinut suojaisesta pihapiiristä, jota on ympäröinyt metsä joka suunnalta. Tieltä ei taloa ole edes näkynyt ennen kuin nyt syksyllä 2014, kun “tissitohtori” on kaatanut metsän – kuten Greta asian ilmaisee.

Greta Helenius on ollut innokas puutarhaharrastaja. Sen näkee pihasta edelleen, vaikka emäntä valitteleekin, ettei ole enää selkävaivojen vuoksi saanut tehtyä samalla tapaa kuin ennen. Syysleimut kukkivat kauniissa rivissä myös tavatessamme syyskuussa. Pihapiirissä on kauniita kallioita ja sitä ympäröi vanha sammaloitunut kivimuuri. “Ne kivet on varmaan löytyneet taloa rakentaessa ja sitten ne on koottu muuriksi pihan ympärille.”

kreeta

Greta Helenius Grankullan, eli ”Knaperbackan” pihalla syksyllä 2014.

 

Lähteet:
Greta Heleniuksen haastattelu 23.9. ja 24.9. Videotallenne.

Haikonen, Iris ja Teräväinen, Erkki: Kartanon mailla – Sätereitä ja rälssimiehiä, 2011 Karttakeskus Oy.

 

Mainokset