Kalastajan poika

 

Vanha punainen torppa pihapiireineen avautuu metsäisen tien päässä. Rinne talon takana viettää kimmeltävälle merelle. Syksyn viimeiset, vielä lempeät auringonsäteet, hellivät idyllistä ja suojaisaa pihapiiriä. Aivan kuin suojaten sitä perintöä, jota vielä saariston ihmisillä on jakaa.

sixten6_omaranta

Erikssonien kotitalon pihapiiriä ja maisemaa lukusundin rannalla.

 

Täällä asuu Sixten Eriksson. Kalastajan poika. Sixtenin vanhemmat muuttivat Ruotsinpyhtäältä Malmsbyn Lukusundiin 1920-luvulla, torppaan, joka oli aiemmin kuulunut Mästlaxin tilaan ja sittemmin Näsin kartanoon. Siitä lähtien Erikssonit ovat asuneet paikkaa. Aikaa myötä isä sai paikallisten keskuudessa kutsumanimen ”Luku-Verner.”

”Luku-Verner” kalasti ja poika Sixten on jatkanut isän ammattia. Tähän päättynee kuitenkin suvun kalastajienketju. Tyttäret ovat asettuneet asumaan ja elämään kaupunkiin, kuin myös heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.

Sixten Eriksson syntyi 1935. Perheeseen syntyi yhteensä kolme lasta, tytär ja kaksi poikaa. Lapset kävivät koulua Kabbölessä. Elanto tuli eritoten kalastuksesta. Merestä saatiin ahvenia, kuhaa ja silakkaa. Tuohon aikaan ammattikalastajia oli vielä useita. Auto tuli hakemaan kalasaaliita 1940-1950-luvulla Kabbölestä, myöhemmin Porvoosta ja hoiti jakelun eteenpäin kauppoihin ja toreille. Leipä ei ollut erityisen leveä, mutta sillä tuli toimeen, Sixten sanoo.

 

Kartta Lukusundista.

Kartta Lukusundista, Erikssonien venevajasta ja salakuljetusreitistä.

 

Pirtu virtaa Lukusundiin

Kieltolain aikaan 1920-1930-luvuilla avautui saaristolaisille yhtenä ansaintakeinona pirtun salakuljetus. Pirtua virtasi Suomenlahden yli Virosta Suomen etelärannikolle. Rannikon väen keskinäisen kaupankäynnin perinne oli monisatavuotinen. Lisäksi Kabbölen virolaiskylän väellä oli sukulaisuuden myötä luontevat ja kiinteät suhteet Loksan maalaiskuntaan (nyk. Kuusaluun), jossa toimi useita menestyneitä pirtukuninkaita. Ei siis ihme, että Kabbölestä muotoutui, Itäisellä Suomenlahdella, keskeinen etappi pirtun matkalla, rannikolta sisäsuomeen.

Erikssonien perhe asui lähellä Kabböleä, Lukusundin salmen rannalla, josta tuli keskeinen salakuljetusreitti. Saaristossa kaikki tunsivat toisensa, ja niin Sixten Erikssoninkin isä, ”Luku-Verner”, ajautui salakuljetusrinkiin. Sixten toteaakin, että ”kaikki siinä olivat mukana”.

Rannikon väestön keskuudessa kaikkea mereen liittyvää tuloa oli vanhastaan pidetty oikeudenmukaisena. Kovat ajat ja epävakaa yhteiskunnallinen tilanne olivat omiaan lisäämään ymmärrystä salakuljetusta kohtaan. Viina oli mahdollisuus lisätienesteihin, ja isoimmat pirtukuninkaat suorastaan rikastuivat. Hinta yleensä nousi, mitä kauempana rannikolta oltiin.

Pirtubisneksissä on ollut vaaran tuntua. Joskin viranomaisten keinot ja resurssit salakuljetuksen laajuuteen nähden rajalliset. Pelko kiinnijäämisestä ja seuraamuksista olivat kuitenkin toiminnassa aina läsnä, ja salakuljettajat alkoivat kantaa mukanaan myös aseita. Merivartiosto partioi lahdella ja ulkosaaristossa ja pahimmillaan uhka kävi toteen väkivaltaisina yhteenottoina.

sixten5_vanhavene

Perinteisen puuveneen puolikas Lukusundin rannalla.

 

Pirtutorpedoita ja juorupoijuja

Jännityksen ja pelon ilmapiiri välittyy myös Sixtenin puheesta. Vaikka hän oli vielä pieni poika 1930-luvulla eikä muista aikaa itse, ovat isän kertomukset välittäneet tunnelmaa jälkipolvelle. Keinot pirtun kuljettamiseen olivat kekseliäät. Pirtutorpedot olivat pirtukanistereista tehtyjä kehikoita, joita hinattiin veneen perässä, veden alla. Torpedo sai myös lisänimen hauki. Se juontui siitä, että torpedon keula oli virtaviivainen ja muistutti hauen päätä.

sixten4_torpedo

Vanha pirtutorpedo, jollaisilla trokarit kuljettivat pirtua veneidensä perässä.

 

Sixten esittelee vanhaa torpedoa venevajan vierellä. ”Se on pieni”, hän toteaa torpedoa vähätellen. Perässä vedettiin siis kohtuullisen vaikuttavia määriä. Jos tulli tai merivartiosto yllätti, hinausköysi katkaistiin ja torpedo valui meren pohjaan. Pohjaan uponnutta lastia ei kuitenkaan välttämättä menetetty, sillä trokarit hoksasivat kiinnittää torpedoon ns. juorupoijun. Se oli pussi suolaa ja korkki. Suolan liuettua korkki nousi pintaan ja paljasti torpedon sijainnin, ja näin arvokas lasti saatiin talteen.

Sixten kertoo, miten eräänä iltana taskulamppujen kirkkaat valokeilat olivat halkoneet pimeää pihaa. Rannikkovartijat tulivat etsimään pirtua. Äiti oli käynyt keittämään miehille kahvia ja yrittänyt jutella kuin ei mitään olisikaan. Isä ajoi pirtulastin viereisen saaren, Käldön suojaiseen lahteen. Kiinnijääminen oli hiuskarvan varassa. Paikalliset kalastajat tunsivat lahdet ja poukamat, meren ja tuulen paremmin kuin viranomaiset. He tiesivät, minne lasti piilottaa, kun tarve vaati. Ei siis ihme, että he päätyivät salakuljetusrinkeihin mukaan.

Aika on ollut poikkeuksellinen saaristolaisten elämässä. Kuten Sixten kuvaa, elämä saariston kalastajana ei ole muuttunut samalla lailla eikä sellaisella vauhdilla kuin ympäröivässä yhteiskunnassa ja kaupungeissa. Sen voi uskoa vanhan pihapiirin ja meren äärellä. Kieltolain aika on tuonut suuremmat ja vielä kaiken lisäksi laittomat kuviot osaksi elämää. Saaristolaiset joutuivatkin yhtäkkiä valtion ja viranomaisten silmätikuiksi.

 

Lehmistä maitoa, pellosta perunaa

Kieltolaki päättyi epäonnistuneena episodina Suomen historiassa. Elämä saaristossa palasi vanhoihin uomiinsa. Toisina vuosina kala söi paremmin kuin toisina. Turvaa elantoon toi maanviljely ja karjanhoito. Myös metsästys on ollut osana elämää. Navetassa pidettiin muutamia lehmiä ja pellolla viljeltiin mm. kauraa, heinää ja juureksia. Vanhaa peltomaata reunustaa pieni kriikunapuulehto. Sixten sanoo, että hedelmäpuut olivat paikalla jo ennen heitä, ja periytyvät kartanohistorian ajalta.

Sota-aika ei iskenyt saaristossa, kuten ei maalla yleensäkään, yhtä kohtalokkaasti kuin kaupungissa. Lehmistä saatiin maitoa, merestä kalaa ja pellosta perunaa, Sixten kertoo. Tietty omavaraisuus kuului elämään ja loi turvaa.

Erikssonien talon vanha navetta ja piharakennus.

Erikssonien talon vanha navetta ja piharakennus.

 

Elämä oli työteliästä, arkista aherrusta, vuodenkierron ja auringon rytmittämää. Kun elanto on ollut luonnosta ja säistä riippuvaista, yhteys luontoon on ollut läsnä päivittäin. Ympäristö koetteli perhettä ja lähiseutua 1950-luvulla, kun polioepidemia levisi saaristossa. Myös Sixten ja perheen muut lapset sairastuivat. Sixten selvisi, mutta veli vammautui vaikeasti loppuelämäkseen.

sixten_venevaja

Erikssonien vanha venevaja, pala katoavaa saaristoperinnettä. Nykyään Venevajassa toimii tilausravintola Algotin lyhty.

 

sixten3_venevaja_sisältä

Sixten Eriksson avaa venevajan pariovet merelle. Alkuperäisestä käyttötarkoituksesta muistuttavat isän vanha puuvene ja kalaverkot.

 

Venevajan äärellä

Menemme Lukusundin rantaa hieman torpalta pohjoiseen. Sixten Eriksson näyttää vanhan venevajan, joka sekin edustaa jo paljolti katoavaa kalastusperinnettä. Vajan etuosa ulottuu meren ylle ja merelle antavista pariovista avautuu kaunis näkymä, olemme Lukusundin salmessa, vastarannalla näkyy Käldön saaren rantaviivaa. Sen ja mantereen väliin jää suojaisa salmi. Käldö on niin lähelle, että riuskempi uimari uisi sinne helposti kesäkuumalla.

Merellisestä tunnelmasta ja kauniista maisemasta, pääsevät nykyään nauttimaan muutkin kuin kalastajat, sillä venevaja on saanut uuden elämän tilausravintola Algotin lyhtynä.

Käldöllä on myös pitkät perinteet saaristoelämässä. Siellä on asunut useampia perhekuntia aiemmin ympärivuotisesti. Enää saarella ei ole kuin yksi ympärivuotinen asukas, edesmenneen kalastajan vaimo. Se kuvastaa saariston muutosta. Ennen meri ja rannikko tarjosi ihmisille elannon, sen äärellä oltiin niin lämpimien suvi-iltojen rauhassa kuin syys- ja talvimyrskyjen tyrskyissä. Nykyään saaristosta haetaan huvia ja vietetään vapaa-aikaa lähinnä kesäkautena.

sixten2_venevajan_maisema

Lukusundin maisemaa venevajan rannasta.

 

 

Lähteet:
Sixten Erikssonin haastattelu Lukusundissa 1.10.2014. Videotallenne.

Tilausravintola Algotin Lyhty: http://www.lukusund.fi/?page_id=2

 

 

Mainokset