Kabbölen virolaiset

Screen Shot 2014-11-21 at 11.48.25

Kartta Kejvsalöstä ja Kabbölefjärdenistä ympäristöineen.

 

Muuttomatka Suomenlahden toiselle puolelle

Richard Mikiwer oli kaksivuotias, kun hänet pakattiin jaalaan yhdessä kahden isomman sisaruksensa kanssa. Elettiin vuotta 1910. Merenkäynti oli tuttua, mutta tällä kertaa venematka oli tavallista pidempi, Suomenlahden yli. Virosta, silloisesta Loksan maalaiskunnasta (nyk. Kuusalusta) Kabböleen, Suomen puolelle, oli noin seitsemänkymmentä kilometriä. Matka taitettiin, kuten aina, itsetehdyllä avoveneellä, jaalalla.

Äiti Amalia Mikiwer hoiti perheen muuttoa, ilman miestään ja lasten isää Jaakob Mikiweriä. Hän oli saanut sotakomennuksen Japanin sodan rintamalle. Viro kuului Venäjään, joka kävi epäonnista sotaa Japania vastaan, ja sen myötä myös virolaisia värvättiin rintamalle. Kaiken lisäksi Amalia Mikiwer odotti neljättä lastaan.

Paremman elämän toivossa Richardin isoisä, Jaan Mikiwer oli yhdessä kahdeksan muun tuttavamiehen kanssa ostanut maata Kabbölestä. Kalavesiä pidettiin parempina Suomenlahden pohjoispuolella ja ranta oli suojaisampi. Osa miehistä oli lähtenyt jo aiemmin rakentamaan asumuksia perässä muuttaville perheille, elannon hankkimisen, eritoten kalastuksen ohella.

Alkuun Amalia lapsineen muutti Jaan Mikiwerin perheen luokse. Muuttoreissuja tehtiin useita, sillä jaalaan ei kerralla mahtunut kaikkea, kun irtaimistokin tuotiin. Sukulaisperhe toi lehmänsäkin mukana. Onneksi eläinparka selvisi matkasta.

Viljandista löytyi virolainen käsityöntaitaja, joka teki Irmeli Ekille “Pohjois-Eestin” kansallispuvun. “Täti oli ottanut selvää museoistakin, minkälainen puvun piti olla”, Irmeli kertoo. Hame on käsinkudottu ja puserot ja essu käsinkirjaillut.

Viljandista löytyi virolainen käsityöntaitaja, joka teki Irmeli Ekille “Pohjois-Eestin” kansallispuvun. “Täti oli ottanut selvää museoistakin, minkälainen puvun piti olla”, Irmeli kertoo. Hame on käsinkudottu ja puserot ja essu käsinkirjaillut.

 

Yhteisön alkutaival Suomessa

Risuja polttopuiksi

Niin jäi Irmeli Ekin famu kokonimeltään Amalia Johanna Mikiwer (os. Entrei) kolmen pienen lapsensa kanssa uuteen kotimaahan. Samana vuonna syntyi perheeseen myös neljäs lapsi. Tulijoiden alkutaipale Suomen puolella ei ollut helppo. Ne lautarakenteiset talot, jotka oli saatu valmiiksi, olivat kiireessä rakennettuja. Niissä oli ahdasta, talvisin vetoisaa ja niin myös taudit levisivät helposti. Onneksi virolaisyhteisö oli toistensa turvana. Sitä tarvittiin kannattelemaan, kun paikallisen väestön suhtautuminen ei sekään ollut aina kovin vastaanottavaista.

Irmeli muistaa famun tarinan. Amalia oli ollut poimimassa risuja metsästä, ihan vain niitä puista tippuneita kuivia oksia, lämmittääkseen torppaa. Vaan siitäpä paikallinen maanomistaja suuttui, että hänen mailtaan kerättiin risuja luvatta. Niinpä hän määräsi famun rangaistukseksi päivätöihin tilalleen.

Tällaiset määräykset ja muukin asenneilmasto nieltiin, niin Irmeli muistaa. Ehkä asenteet vaikuttivat kuitenkin siihen, että viron kieli katosi muutamassa sukupolvessa ja osa muutti myös sukunimiään.

Kansalaisuuden myöntämistä vastustettiin aina 1940-luvulle saakka. Kantaväestön suhtautumista on selitetty kielikysymyksellä. Tulokkaiden pelättiin houkuttelevan seudulle paitsi virolaista myös suomenkielistä väestöä, mikä voisi järkyttää lähes täysin ruotsinkielisen pitäjän kielisuhteita. Toiseksi pelättiin, että virolaisista tulisi rasite kunnan köyhäinhoidolle, sillä etenkin virolaiskylän alkuaikoina, elintasoero oli selkeä. Kolmanneksi kantaväestö oli huolissaan virolaisten mahdollisista vasemmistolaissympatioista.

Irmeli Ekin lapsuuden kotitalo Kabbölessä, meren rannalla.

Irmeli Ekin lapsuuden kotitalo Kabbölessä, meren rannalla.

Irmeli Ekin lapsuuden kotitalo edestäpäin.

Irmeli Ekin lapsuuden kotitalo edestäpäin.

 

Kabbölen salakuljettajat: “Humu” eli “Kabbölen nimismies”

Lisää löylyä kansalaisuuden vastustamiseen toi kieltolain aika. Kabbölen virolaiskylässä oli tiiviit suhteet Loksan maalaiskunnan, (nykyisen Kuusalun), Viinistun kylään, josta moni muuttaja oli kotoisin. Viinistusta kehittyi yksi Viron pohjoisrannikon salakuljetuksen keskuksista. Kylän menestyneet pirtukuninkaat rakensivat koulun, seurojentalon ja paloaseman ansaitsemillaan rahoilla. Ei ollut yllättävää, että Kabbölestä tuli Suomenlahden toisella puolella tärkeä etappi.

“Mun setähän oli siinä mukana niin, etteihän sit takaisin Suomeen päässytkään”, Irmeli kertoo. Sedästä, Arnold Mikiweristä tuli aikansa legenda, ehkä tunnetuin Kabbölen salakuljettajista. Tempaustensa ansiosta hän oli suosittu nuoren väen keskuudessa. Irmeliäkin huvittaa, kun hän muistelee Arnoldista kuulemiaan tarinoita. “Aina se kolus tuol pitkin metsii poliisii karkuu”, Irmeli sanoo, metsiä, jotka olivat täynnä pirtukanistereita. Arnoldia sanottiin “humuksi”, hänen menevän olemuksensa vuoksi.

Uuden legendaarisen nimen hän sai kohtaamisessaan Pernajan nimismiehen kanssa. Tämä oli tullut muutaman poliisin kanssa  tanssipaikalle Humua pidättämään. Irmeli kertoo: “Kerran ku oli tanssit tuolla Kabbölessä lavalla, ni mä en sit tiedä minkä takia tää nimismies oli tullut Pernajasta. Sit nää joutu vastakkain, ni Arnold oli sanonut sitten nimismiehelle kättelyssä, mie oon Kabbölen nimismies, et kukas sie oot. Sit kun tää nimismies sano, ni sit näky vaan pitkät koivet, kun Arnoldia vietiin.”

Arnold Mikiwer karkotettiin maasta vuonna 1936. “Kylhän hää ties tasan tarkkaan, mitä hää hommas sillon, et saihan ne sit loppujen lopuks kiinni”, Irmeli sanoo. “Ei minkään maan” passin omistava Arnold vietiin Danzigin vapaavaltioon, josta hän muutaman vuoden jälkeen palasi Viinistuun. Sittemmin Arnold oli mukana Omakaitsessa ja Viron metsäveljissä. Hän jäi kiinni ja joutui Siperiaan, suorittamaan 20 vuoden työleirituomion.

Vapauduttuaan Arnold Mikiwer vietti loppuelämänsä Virossa, lähinnä Viinistussa. Hän olisi halunnut palata Kabböleen ja anoi lupaa useita kertoja Neuvostoliitosta, mutta turhaan. Irmeli muistaa, miten Arnoldille kirjoitettiin kotipuolesta vaadittavia kutsuja, hänen saamiseksi takaisin. “Mitä ne nyt luuli, et vanha mies ois ollu vaarallinen Neuvostoliitolle”, Irmeli miettii.

Kirjeetkin oli aina aukaistu. Sekä Arnoldin lähettämät, että Irmelin vanhempien lähettämät kirjeet Viroon. Suku olisi mielellään tavannut Arnoldia. “Tuntuu pahalta, kun ei tuntenut ihmistä, eikä saanut edes nähdä häntä”, Irmeli sanoo ja arvelee, että varmaan Arnoldkin suri sitä, ettei päässyt takaisin Kabböleen – koska hän kerta toisensa jälkeen pyrki Suomeen. “Pitiks elää niin, ettei päässy”, Irmeli harmittelee. Viron avauduttua 1990-luvun alussa, Irmeli Ek pääsi ensimmäistä kertaa Viroon ja Viinistuun käymään. Silloin oli liian myöhäistä tavata enää setää. Arnold Mikiwer haudattiin Loksan hautausmaalle.

 

Veneenrakentajakansaa: Joosep Piibemann ja kaksituhatta venettä elämän aikana!

Kun 1900-luvun alussa oli virolaiskylässä ollut puutetta perusasioista, ruoasta ja lämmöstä lähtien, ei ihme, että salakuljetus oli ollut houkutteleva tapa lisäansioihin. Kyläläisten elinolot kohtentuivat ajan oloon kuitenkin kokonaisuudessaan. Asuinrakennukset saatiin parempaan kuntoon ja töitä alkoi olla riittävästi. Kuusalusta tuli lisää väkeä ja perheet kasvoivat. On arvioitu, että 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Kabbölen virolaiskylässä oli vajaat 100 asukasta.

Pääelinkeinona säilyi kalastus. Sen ohella taloissa ajan tapaan viljeltiin ahkerasti. Myös veneenrakennus kuului merenkulkijakansan perinteisiin luonnollisena osana. Tõnis Nyström teki myytäväksi veneitä jo Viinistussa. Hän oli rakentanut jopa Aasperen paronille jahdin. Nyström jatkoi veneenrakennusta myös Kabbölessä ja sai avukseen Joosep Piibemannin. Hänen on arvioitu rakentaneen lähes kaksituhatta venettä elämänsä aikana, ja kaksi hänen tekemäänsä venettä on nykyään nähtävillä Rönnäsin saaristomuseossa.

Kuva Saaristomuseon kokoelmiin kuuluvasta jaalasta.

Kuva Saaristomuseon kokoelmiin kuuluvasta jaalasta.

Kävi niin, että Joosepista tuli myös Tõnisin lanko, kun sisko Juula Nyström ja Joosep Piibemann aivioituivat. Ehkä veneenrakennustaito oli verissä, sillä sanotaan, että Juula Piibemann oppi käsittelemään veneenrakennuksen työkaluja paremmin kuin moni mies. Piibemannien perheeseen syntyi tytär Helga, Richard Mikiwerin tuleva vaimo. Niin sukujen tarinat kietoutuivat yhteen.

Piibemannien perhe ei kuitenkaan asettunut vuosisadan alussa vielä aloilleen Kabböleen, vaan he muuttivat piakkoin Karjalaan Kirvuun, Kuolemajärven rannalle. Sittemmin alue jäi luovutetun Karjalan maille. Perhe asui Kirvunkin jälkeen Iitissä ja Elimäellä, ennen Kabböleen asettumista. “Pappa oli varmaan tommonen levoton sielu”, tyttärentytär Irmeli Ek miettii. Veneenrakennustöiden perässä lienee perhe muuttanut. Epävakaat elinolot ja sitä myöten tautiepidemiat koituivat Piibemannien perheen tragediaksi. “Äidinäiti kuoli ja kaks äidin siskoo, kun äiti oli kolmentoista vanha”, Irmeli kertoo.

 

Helga Piibemann ja Richard Mikiwer

Helga Piibemann ja Richard Mikiwer perustivat oman perheensä Kabböleen. Heille syntyi kuusi tytärtä 1940- ja 50-luvulla. Irmeli Ek syntyi jatkosodan lopulla vuonna 1944. Isä oli joutunut päärintamalle, Karjalan kannakselle. Kuten moni sodan kokenut mies, ei Richard Mikiwerkään puhunut tapahtuneista jälkikäteen – ainakaan lasten kuullen.

Kansalaisuuskysymyksen osalta talvi- ja jatkosota lienee ollut yksi liennyttävä tekijä. Virolaisille luvattiin kansalaisuus rintamalle lähtöä vastaan. Suomen armeijan riveissä jatkosodassa olikin n. 300 Kuusalun pitäjästä lähtöisin ollutta virolaista (yhteensä rintamalla oli n. 3000 virolaista).

Sota-aikana tanssien järjestäminen oli kiellettyä. Se oli tuon ajan harvoja huveja ja tanssimaan piti välillä päästä! Irmelille on jäänyt mieleen, miten tansseja sitten järjestettiin Kabbölessäkin salaa, esimerkiksi puhelinkeskuksen talossa. “Siinä asui kaksi sisarusta, toinen hoiti keskusta ja toinen oli ompelija”, Irmeli kertoo. Hilda ja Iida Warman talossa, Jakobsvikintien lähellä, oli iso sali, sen ikkunat pimennettiin ja sitten pistettiin jalalla koreasti.

Sodan jälkeen, elämä saattoi palata uomiinsa. Isä kalasti ja lisäksi perhe viljeli maata. Elanto muodostui samaan tapaan kuin aiemmalla sukupolvella. Kaikilla oli myös kotieläimiä, lampaita, possuja ja lehmiä. Irmelin lapsuudessa Mikiwerien perheessä oli pari kolme lehmää.

 

Elanto koostui monesta: Lantturivit ja sokerijuurikkaat

Äiti meni aamuisin navettaan lypsylle. Lapset oppivat työnteon jo varhain, tekivät kukin mitä pystyivät ja osasivat. “Rikkaruohon poimimista”, Irmeli sanoo ja nauraa “näen vieläkin ne lantturivit ja sokerijuurikkaat.” Lapset osallistuivat navettahommiin yhtä lailla. “Mä opin lypsämään seittemän vuotiaana”, Irmeli kertoo. Silloin, kun tuli liikaa maitoa, sitä lähetettiin meijeriin. “Omavaraisuus oli aika pitkälti”, Irmeli sanoo, “kaikilla eestiläisillä oli lehmiä.”

Isä oli Irmelin sanoin “sekatyömies”. Hän kalasti ja oli mukana navettatöissä silloin, kun ehti. Isä kalasti verkoilla ja rysillä. Verkot laskettiin illalla ja koettiin tai nostettiin aamulla. Kesäisin kulki myös iso kalasumppu, troolarin kokoinen vene, pitkin rannikkoa Helsinkiin. Backenstrandista saakka haettiin sumppuun kalaa paikallisilta kalastajilta ja kuljetettiin myytäväksi Helsinkiin. Siinä isä oli mukana. Kouluikäisenä Irmelikin muistaa päässeensä reissuun. “Se oli aivan kiva, tommoset jää mieleen”, hän sanoo. Kalasaaliiksi saatiin haukea, ahventa, kuhaa ja lahnaa, sekä nyt jo lähes hävinnyttä kampelaa, Irmeli sanoo. Talvisin tuli madetta.

Myöhemmin Richard Mikiwer laittoi pystyyn myös oman pienen sahan, ja sahasi sillä lautatavaraa ihmisille. Se oli “semmosessa paikkaa vielä, missä ennen oli tanssilava”, Irmeli kertoo. Nyt samaisella paikalla Kabbölentien varrella (Jaakobinlahden tien risteyksen jälkeen vasemmalla) sijaitsee muistomerkki. Se pystytettiin virolaisten muuttajien muistoksi vuonna 2006, virolaiskylän satavuotisjuhlan kunniaksi.

Kabbölen virolaiskylän muistolaatta pystytettiin kylän satavuotisjuhlien kunniaksi vuonna 2006.

Kabbölen virolaiskylän muistolaatta pystytettiin kylän satavuotisjuhlien kunniaksi vuonna 2006.

 

Virolaista ruokaperinnettä: Kypsikkii ja karbonadia

Papan, Joosep Piibemannin kanssa Irmeli oli usein myös kalassa tai muuten veneliiterissä auttamassa. “Kerran ku me oltiin taas”, Irmeli muistelee, “ihan vierekkäin, istuttiin ja juteltiin papan kanssa, ni tömähti. Minähän ajoin kiville, vaik se oli ihan näkyvissä ja mä tiesin sen, mut ku ei kattonu ollenkaa.” Veneeseenhän siitä tuli reikä, mutta pappa paikkasi. “ohoh”, hän oli vain sanonut ja nauranut.

Irmeli muistaa ensimmäisen itse nostamansa lohen, olihan se kalojen harvinaista aatelia. Se oli iso viisi kiloinen vonkale. Kala hyppi ja pomppi veneen pohjalla ja kun Irmeli ei muuta keksinyt, hän kävi istumaan kalan päälle, jottei se pääsisi pois. Lienee pappaa hymyilyttänyt lapsenlapsen touhut.

Kaloihin liittyi myös vanha virolainen resepti, kypsikki, jonka Irmeli Ek kotoaan oppi. Pikkusintit niinkuin silakat ja kilokalat laitettiin jälkilämmölle uuniin. Päälle ripoteltiin suolaa. “Ne oli hurjan hyvii muuten”, Irmeli kehuu.

Ruokaperinteessä siirtyi jälkipolville virolaisia vaikutteita. Tuolloin raaka-aineita osattiin käyttää tarkkaan hyväksi. Lihoista käytettiin myös luut, joista keitettiin soppaa ja rasvaisemmista osista tehtiin karbonadia. “Karbonad on uunipaisti eestiks”, Irmeli kertoo. Sekin oli uuniruoka, johon laitettiin perunaa, lanttuu ja suolaa, ja sitten paistos peitettiin sianlihalla “niin rasvaisella kuin löyty”, Irmeli sanoo. “Siihen mä oon kyl laittanu sipulii ja pippuriikin joskus.”

Kabbölen vanha kauppa, jossa Irmeli Ekkin muistaa asioineensa lapsuudessaan 1950-luvulla.

Kabbölen vanha kauppa, jossa Irmeli Ekkin muistaa asioineensa lapsuudessaan 1950-luvulla.

Kabbölen vierasvenesataman läheisyydessä rannassa on vanha kansakoulu.

Kabbölen vanha kansakoulu, vierasvenesataman läheisyydessä rannassa. Täällä koulunsa kävivät kaikki lähialueen ja saarten lapset vuosikymmenten ajan, niin myös Mikiwerien lapset.

 

Käsityöläiskansaa: “Pitää oppii työnteko”

Isä Richard Mikiwer ja pappa Joose Piibemann olivat käteviä käsistään. Käsityöläisyys oli tarpeellinen ja periytyvä taito yhteisön elämässä. Yhdessä miehet nikkaroivat veneliiterin, jossa eritoten pappa rakensi ja huolsi veneitä. Isä rakensi eläimille myös kunnon navetan, jonka tiilet hän vieläpä itse valoi. “Sellainen muotti oli, missä kolme tiiltä tuli kerrallaan”, Irmeli muistaa.

Eläinten olot paranivat ja hoitaminen helpottui. Navetan toiseen päätyyn tuli karjakeittiö, jossa tiskattiin karjan juoma- ja ruokinta-astiat. Pappa teki navettaan myös pyykinpesukoneen perheelle, itse rakennettuun puutynnyriin. “Pappa oli kekseliäs”, Irmeli sanoo ja kohauttaa olkiaan. Puun käsittelyä ja rakennushommia helpottamaan pappa teki vannesahan. Nahasta hän valmisti myös kenkiä. “Oli ne semmosii tuhattaitureita”, Irmeli kehuu vanhempia sukupolvia.

Työteliäisyys ja ahkeruus olivat asioita, joita kotona pidettiin arvossa. “Ei saa valehdella, eikä saa varastaa, sen vanhemmat opettivat”, Irmeli kertoo. Ahkera Irmelikin on elämänsä ollut. Kabbölen koulun jälkeen hän meni Isnäsiin jatkokouluun 1950-luvun lopulla. Se oli keittokurssi Isnäsin koulussa.

Siihen aikaan, matka Kabbölestä Isnäsiin päivittäin kuljettavaksi oli liian hankala järjestää. Irmeli pääsi asumaan tuttavaperheen luo, sahan vanhoihin työväelle rakennettuihin asuintaloihin, “siihen keskimmäiseen niistä kolmesta vanhasta.” Perheissä on osattu ottaa vastaan ja joustaa, molemmin puolin. Tuttavaperhe asui toisessa yläkerran hellahuoneessa eikä tilaa yllin kyllin ollut.

 

Uusi sukupolvi

Sittemmin elämä vei Irmeli Ekin yli kymmeneksi vuodeksi Porvooseen ja Helsinkiin töihin. Kun Granströmit myöhemmin, vuonna 1977 perustivat kaupan Kabböleen, Irmeli pääsi kauppaan töihin ja muutti takaisin Pernajaan. Montaa vuotta Irmeli ei ehtinyt olla kaupalla töissä, kun tapasi nykyisen miehensä Bengt Ekin ja asettui tämän kanssa hoitamaan Bengtin maatilaa. Perheellä oli reilut kymmenen lehmää, joten Irmeli pääsi jälleen lapsuuden lypsy- ja navettahommiin. Ensi alkuun 1980-luvulla lehmät lypsettiin vielä käsin, mutta aikaa myöten tilalle tulivat ensin kannukone ja myöhemmin  putkilypsykone, joka “oli sit aika helppo”, Irmeli sanoo. Joka toinen päivä maitoauto kävi hakemassa maitoa, joka toimitettiin Ingmanille.

Kabbölen "uusi" kauppa, joka avattiin 1970-luvulla. Nykyisin Kabböle Butik avataan kesäaikaan pyynnöstä. Sen valikoimiin kuuluu päivittäistavaraa ja sisustustuotteita.

Kabbölen ”uusi” kauppa, joka avattiin 1970-luvulla. Nykyisin Kabböle Butik avataan kesäaikaan pyynnöstä. Sen valikoimiin kuuluu päivittäistavaraa ja sisustustuotteita.

p1010859_med

Kabbölen vierassatama. Nykyään Kabbölen palveluista vastaa Kabböle Marinan Sari ja Michael Eriksson. Satamassa on kesäaikaan kahvila ja lauantaisin tori.

Irmelin kaikki neljä lasta ovat käyneet koulua Isnäsissä. Nuorin lapsista jatkaa myös ammatissaan vanhempiensa jalanjäljillä. Irmeli kertoo, miten Sonja-tytär oli jo pienenä sanonut, että “sit tiedätte, et lehmii ette myy mihkää – hän ottaa ne ja niinhän se piti paikkaansa.” Pernajan saaristo on vain vaihtunut Turunmaan saaristoon. Heisalan saarella, Paraisilla Sonja Ek-Johansson perheineen pitää yhteensä kuuttakymmentä lehmää ja saman verran nuorta karjaa. “Niillä (lehmillä) on hiekkarantakin siellä”, äiti Irmeli kertoo. Sonja on mukana myös Ylen Bondbloggen -blogissa.

Irmeli ja Bengt Ekin maatila.

Irmeli ja Bengt Ekin maatila.

 

Virolainen verenperintö

Ehkä se on virolainen lauluperinne, joka Irmelissä näkyy. “Nehän laulaa aina ja joka paikassa”, hän sanoo. Irmeli on mukana monessa kuorossa, mm. paikallisten omassa Blokomblaanda -kuorossa. Sen on Isnäsissä asuva kyläaktiivi Mia Aitokari perustanut. Hänen johdollaan kuoro on laulanut ja levyttänyt vanhoja keinulauluja, jotka ovat eläneet suullisena kansanperinteenä.

Kyläkeinut ovat nekin katoavaa kansanperinnettä. Niiden äärellä nuoret tapasivat ja lauloivat, muuallakin Suomessa ja Virossa. Viinistussakin on kyläkeinu (tosin EU-direktiivit kieltävät sillä keinumisen) ja sellaisen virolaiset rakensivat muutettuaan myös Kabböleen. Blokomblaandan keinulaulu-levyn lauluista on Kaj Silfvast tekemässä myös nuotit. Nämä ovat pieniä kulttuuritekoja kansanperinteen puolesta.

Irmeli Ek on oppinut viron kielen uudelleen sitten lapsuuden, jolloin vielä Famu puhui viroa. Ja
joka vuosi hän käy Virossa, Kuusalun kunnan alueella ja Viinistun kylässä. Siellä Irmeli on käynyt tapaamassa sukulaisia ja katsomassa suvun vanhoja paikkoja ja kotitaloja. Kävi hän aikoinaan tapaamassa Arnold Mikiwerin elämänkumppaniakin, joka näytti hänelle vanhoja valokuvia. Myös “pirtun päälle” rakennetut koulu ja seurojentalo ovat molemmat edelleen pystyssä. Vaikka, Irmeli on asunut elämänsä Suomessa, “jokin siinä on” hän sanoo, ja viittaa Viroon. Jokin sinne vain vetää, aina uudestaan. Ehkä se on sitä verenperintöä.

irmeli13_bengtin_kotitalo2

Bengt Ekin, Irmelin miehen, suvun kotitalo Dalsvikintieltä. Nyt jo purettu talo, oli rakennettu vuonna 1774. Se oli Rönnäsin kartanon maille kuulunut torppa, jonka Bengtin isoisä sai ostaa Labby-Rönnäsin silloiselta isännältä, William Thuringilta, vuonna 1928.

irmeli14_bengt3

Bengtin Ekin lapsuuden maisemaa hevosineen.

 

Lähteet:
Irmeli Ekin haastattelu, 15.10.2014, 6.11.2014, videotallenteet.
Mäkeläinen, Tapio (toim.): Kabböle 100. Helsinki 2006.
Boman, Sven: Kabböle-ester, en minoritet i minoriteten. Kabböle ester. En minoritet i minoriteten. Loviisa 1992.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s